Syksyistä Onaksen länsirantaa, oh hauki where art thou...Lykkäsin veneen nostoa lokakuun loppuun, jotta olisi mahdollisuus tehdä syksyreissuja jos tuulet ja jäätilanne sallivat. Eihän se kausi lopu vielä kesäloman loppuun, vaan elämyksellisiä reissuja voi tehdä vielä syksyisessä saaristossa, jolloin luonto voi näyttää vielä runsaasti kauniita puoliaan. Lokakuun puolessavälissä tulikin hyvä sauma lähteä Onaksen Edeniin (siis VVK:n ja Vantaan veneilijöiden saaritukikohta) kokeilemaan josko isompi syyshauki olisi otillaan. Veneestä puuttui lämmitin, ja retkeä sekä myöhempääkin tarvetta varten hankin Origon Heatpal 5100:n, joten kalakokeiden lisäksi oli mahdollisuus tehdä ihmiskokeitakin (avoliekillä toimiva lämppäri umpinaisessa veneessä..., huh).
Matka Onakseen sujui hyvässä takamyötäisessä ongelmitta, kunnes Kaunissaaren kohdalla vedin kaasun nopeasti tyhjäkäynnille tarkistaakseni muutaman asian takakannelta. Kierrokset hiipuivat ja kone sammui. Do-dih, näinkö reissu päättyi Trossin hinaamana takaisin Vuosaareen. Onneksi akut olivat iskussa, ja pienen jurnuttamisen jälkeen moottori käynnistyi yskähdellen. Loppumatka meni hyvin, pienessä stressissä tosin, mutta perille päästiin. Pohdin syytä koneen sammumiseen, olisiko kaasun nopea lasku aiheuttanut hetkellisen häikän polttoaineen syötössä? Kone ei olisi käynnistynyt ja käynyt taas nätisti jos syynä ilma, vesi, roskat tai suuttimet hajalla-ongelma. Turha miettiä vaan äkkiä paatti kiinni laituriin, kalavehkeet kasaan, ja menoksi. Onaksen rannat soveltuvat hyvin rannalta virpomiseen, mikä oli reissun strategia. Ei ihan paras sellainen, sillä melkein meni munat pataan (kaksi pientä haukea). Illalla kokeilin Origoa, ja hyvin se lämmitti ajohytin, kuin myös etukajuutan, kun laitetta kajuutan suussa pidettiin. Veneen riittävä tuuletus/ilmanvaihto oli hyvin järjestettävissä, joten minkäänlaista hengistysilman huononemista en havainnut. Lasit menivät hieman huuruun, mutta eipä se mikään ongelma ole. Häkämittari jäi reissulle hankkimatta, joten ylivarovaisena en uskaltanut jättää laitetta yöksi päälle. Yö oli kylmä, nollan tienoilla, ja suhteellisen nopeasti kylmä ja kostea ilma alkoi kajuuttaa valtaamaan. Kynnys lähteä lämpimästä makuupussista potalle olikin korkea: Kala-Kalle oli muuttunut Vilu-Kalleksi!
Seuraava aamu alkoi hienosti, kun bongasin kaksi merikotkaa saaren yläpuolella. Ne liihottelivat tuulessa varsin matalalla, joten niiden piirteet pystyi hyvin erottamaan, valkoinen pyrstönalus loisti selvästi. Vene oli kylmä ja kostea, mutta kamina päälle ja aamiasta murukahvin kanssa, ja lämpötilan sekä kofeiinitason noustessa alkoi taas viihtymään. Aamupäivällä kalaonni ei ollut myötä, joten päätin startata koneen kotimatkalle hyvissä ajoin noin klo 13 maissa, kun kovempaa lounaistuultakin oli luvattu. Alkumatka menikin hyvin, mutta Gråskäria lähestyttäessä olivat pärskeet tuulilasiin ja takakannelle sitä luokkaa, ja alkoi tuntumaan että jälleen Kala-Kallen merikelpoisuutta testattiin. Aikamoista pauketta ja keikkumista 14 m/s lounaistuulessa, välillä mentiin potkuri ilmassa, ja näkyvyys ulos oli surkea pärskeistä johtuen. Kala-Kalle kelluu ja ajaa keula hieman pystyssä, mikä on hyvä asia kovalla kelillä, sillä kertaakaan keula ei haukannut vettä. Myös köliin sijoitetut painot tuntuivat vakauttavan kulkua. Kurssin seuraaminen merikartalta noissa olosuhteissa oli hankalaa, ja ilman siunattua GPS-navigaattoria olisi ollut vaikea pysyä kurssissa, ja ylipäänsä kartalla. En tuntenut pelkoa, mutta on tunnustettava ettei matkanteko tuossa myräkässä ollut kivaa. Ongelmia olisi syntynyt jos kone olisi sammunut. Täytyypä ensi kaudelle hankkia ajoankkuri. Tulipa kerran kokeiltua, seuraavan kerran haetaan kovassa kelissä suojaisempi reitti kuin Sipoonselän kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti